Eile Helsingin Sanomates avaldatud kirjutises süüdistab Eesti endine president Lennart Meri Konstantin Pätsi biograafia autorit Martti Turtolat, et raamat, mis varsti ka eesti keeles ilmub, on kirjutatud suurema venna seisukohast lähtudes.
Tõnis Erilaid
Lennart Meri.Foto valmivast videofilmist.V.Sarapuu
«Ma ei ole Turtola raamatu vastu sellepärast, et see on pealispindne, ega ka sellepärast, et selles on kiire kirjutamise tõttu rohkesti vigu, vaid seetõttu, et see on kirjutatud vanema venna raamatuna nooremast vennast,» hindab ekspresident.
Meri meenutab, et isegi Jaan Tõnissoni pooldav Ain Kaalep on Pätsi poolt, kui küsida, kas Päts oleks pidanud 1939. aastal N. Liidu vastu sõtta minema, või tegi ta õigesti, kui nõustus baaside lepinguga. Seetõttu on Turtola küsimus, kas Konstantin Päts oli sangar või riigireetur, Lennart Meri meelest täiesti sisutühi.
Meri arutleb selle üle, miks eestlased on teistsugune rahvas, osutades, et vastupidi Soomele oleme meie aastasadadega sügavalt juurdunud Kesk-Euroopasse.
«Soomlastest erinevalt olid eestlased agarad osalised Peterburi duumas, sõlmisid sidemed ukrainlaste, poolakate, grusiinidega ja loomulikult ka Vene sotsiaaldemokraatidega ja mõistsid sügavamalt kui soomlased, et sotsiaalsed uuendused on vältimatud, aga bolševike abiga saavutatuna võimatud,» kinnitab Meri, viidates ka sellele, et eestlased saavutasid oma sihi ilma kodusõjata ning viisid läbi maareformi, sotsiaalse uuenduse – jälle teisiti kui seda tehti Soomes. Meri hindab olukorda nii, et Eesti bolševikel ei olnud kohalike hulgas mingit tuge. «Nad sõltusid Punaarmeest,» kinnitab Meri. Ta teab, et siinsed sakslased – hoolimata isegi sellest, et neil mõisad käest võeti – formeerisid Balti pataljoni ja võitlesid lojaalselt koos eestlastega Punaarmee ja Landeswehri vastu.
Vabadussõjalaste ehk vapside äärmusliikumise vastu oli Meri meelest kogu Eesti demokraatlik tiib. Tõnisson olevat Pätsi toetanud – seda tunnistavat Otepääl pärast Pätsi riigipööret tehtud fotod, kus mõlemad peal. Aga Soome võttis põgenenud vapse vastu. Vastuseks visati Eestit külastanud Soome tudengiseltside esindajad EÜSi ruumest välja.
Meri arvab, et Eestis valitses kohati liialtki julge kahtlus kolmanda riigi suhtes, mistõttu läheneti pärast riigipööret Prantsusmaale ja Inglismaale ning usuti sinisilmselt Rahvasteliidu võimalustesse tagada riikide turvalisus. Ta mainib, et väide, nagu ei oleks Eesti noorsugu olnud valitsusvastane, jääb Turtola südametunnistusele. Ta on kindel, et ka Pätsi põhiseaduse alusel kolmekümnendate lõpus valitud riigikogu oli seaduspärane, ja osutab, et seal oli neljandik sõltumatuid saadikuid (teiste hulgas neli salakommunisti). Meri on kindel ka selles, et Päts tegi opositsiooniga asjalikult koostööd. Eriti sotsiaalpoliitilistes küsimustes. «Pätsi ajal ei olnud otsest tsensuuri,» on Meri Turtola sellesuunalisest väitest rabatud ning arvab, et Eesti ajalehed ei vaikinud soomlaste Talvesõjast N. Liidu vastu. «Nad panid oma veergudel TASSi, STT, Reutersi, Havasi ja DNB uudised kõrvuti, et rõhutada Vene uudiste rumalusi,» kirjutab Meri ja kinnitab, et poodides müüdi eriantenne, mille abil kuulati Soome raadiot. N. Liit olevat Soome saadete vastuvõttu Eestis seganud, teab Meri, ja seepärast neid eriantenne vaja oligi.
«Need ja kümned muud väikesed vead on kahjuks vundamendiks Turtola küsimusele, kas Eesti rahvas oli ikka valmis valama verd Pätsi demokraatiavastase režiimi eest,» hindab Meri.
Lisame siinjuures Lennart Meri kirja Helsingin Sanomate'le.
Presidentti Meri ei pidä Turtolan Päts-kirjasta
Isonveljen kirja pikkuveljestä
Presidentti Lennart Meri arvioi Helsingin Sanomille itsenäisen Viron ensimmäisen valtionpäämiehen Konstantin Pätsin (1874-1956) elämäkerran. Teoksen kirjoittaja, Suomen Viron-instituutin johtaja Martti Turtola on lähestynyt aihettaan mm. vertaamalla Viron ja Suomen erilaisia ratkaisuja rinnakkaisissa historian vaiheissa.
Presidentti Pätsin tavoin Meri (s. 1929) on Viron itsenäisyyden avainhenkilöitä. Ulkoministerinä hän elokuussa 1991 hankki tärkeät kansainväliset tunnustukset itsenäisyytensä palauttamiseen pyrkivälle maalleen. Viron presidenttinä hän oli 1992-2001. Kirjailijana ja dokumenttielokuvien ohjaajana Lennart Meri on yhdistänyt yllättävin oivalluksin ja rinnastuksin historiaa, kansatiedettä, myyttejä ja omien tutkimusmatkojensa havaintoja.
En ole Martti Turtolan kirjaa vastaan siksi, että se on pintapuolinen, enkä siksi, että nopeasti kirjoitetussa kirjassa on paljon virheitä, vaan siksi, että se on isonveljen kirja pikkuveljestä. Minullakin on veli, joka syntyessään ? ja koko elämäni ajan! ? oli viisi vuotta minua nuorempi. Mutta nykyään me olemme samanikäisiä ja yhtä lailla siitä iloisia. Suomalaiset ja virolaiset eivät ole koskaan olleet Capuleteja ja Montecceja.
Presidentti Konstantin Pätsin yhteydessä jokainen virolainen miettii nykyäänkin: oliko oikein hyväksyä Stalinin ja Molotovin uhkavaatimus syyskuussa 1939? Vai olisiko Viron pitänyt puolustaa rajojaan sotilaallisesti, kuten Suomi kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin?
Ystäväni, jatkosodan veteraani ja kirjailija Ain Kaalep, Pätsin vastustaja ja Jaan Tõnissonin kannattaja, on siinä kysymyksessä täysin Pätsin kannalla: kuka Potsdamin konferenssissa olisi voinut tuntea kiinnostusta kartalta kadonneisiin virolaisiin? Kuka on vielä tänään kiinnostunut tsetseeneistä?
Näihin kysymyksiin ei ole vastausta. Niinpä on sisällyksetön myös Turtolan asettama kysymys: "Oliko Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts sankari vai maanpetturi?"
Tuon kysymyksen esittämiseen olemme tietenkin itse syyllisiä. Gorbatshovin aikana koko maa tutki Hitlerin ja Stalinin salaisia pöytäkirjoja, nykyään kiinnostus historiaan on jäänyt kulutuskiinnostuksen alle.
Miksi Viro on sellainen? Toisista poikkeava?
Viroa ovat hallinneet Tanskan, Pyhän saksalais-roomalainen keisarikunnan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän kruunujen alaisuudessa Viron- ja Liivinmaan ritarikuntien maapäivät.
Toisin kuin Suomi, olemme jo vuosisatoja sitten syvästi juurtuneet Keski-Eurooppaan, ja toisin kuin suomalaisilla, meidän kotimaamme halkaisi jo 1700-luvulta lähtien raja, jonka meidät auttoi ylittämään Fredrik Paciuksen hymni.
Todellakin, Tallinna oli Vironmaalla, Tartto Liivinmaalla, mutta ensimmäistä kertaa virolaiset lauloivat yhtenäisen Viron puolesta ensimmäisillä laulujuhlilla 1869. Tsaarinvalta kielsi heti Paciuksen laulun, jonka jälkeen oli selvää, että siitä oli tuleva sekä Viron että Suomen kansallislaulu.
Myös yhteiskunnallisilla murroksillamme on juurensa Keski-Euroopassa ? Martti Luther tuki uskonpuhdistusta, Johann Gottfried von Herder kansallista kulttuuria, Napoleonin sodat maaorjuuden poistamista ja kehittyvä teollisuus yhteyksien syntyä saksalaiseen sosiaalidemokratiaan.
Toisin kuin suomalaiset, virolaiset olivat aktiivisia Pietarin duumassa, solmivat yhteyksiä ukrainalaisiin, puolalaisiin, georgialaisiin ja tietenkin venäläisiin sosiaalidemokraatteihin, ja ymmärsivät syvemmin kuin suomalaiset, että sosiaaliset uudistukset olivat välttämättömiä, mutta bolsevikkien tuella mahdottomia.
Virolaiset valitsivat 1917 ritarikunnan maapäivien tilalle demokraattiset Maapäivät. He lähettivät ensimmäiset lähettiläänsä ulkomaille yhtä lailla Ententen kuin Saksan sosiaalidemokraattien puheille, ja heidän tehtävänsä ei ollut sen vähempi kuin luoda diplomaattiset suhteet itsenäistyvälle valtiolle.
Toisin kuin suomalaiset, kykenimme saavuttamaan tavoitteemme ilman sisällissotaa, sillä toisin kuin Suomella, meillä oli oma sosiaalinen ohjelma, maauudistus. Sen ansiosta Viron bolsevikeilla ei ollut kannatusta ja toisin kuin Suomessa, nämä olivat täysin riippuvaisia puna-armeijasta. Se järjesti Palermon kylässä Pohjois-Virossa ensimmäisen lehtien sivulle päässeen joukkomurhan ja seuraavan Tarton luottopankin kellarissa.
Haluaisin tähän lisätä, että kartanoiden jakaminen maattomille talonpojille vähäistä, lähinnä periaatteellista korvausta vastaan niiden omistajille, asetti meidän saksalaiset maanmiehemme tyydyttävän tai vähemmän tyydyttävän valinnan eteen. He valitsivat tyydyttävän vaihtoehdon: Balttien pataljoona, jossa komentokielenä oli saksa, taisteli sekä idästä päälle tunkevaa puna-armeijaa että etelästä tunkeutuvaa Landeswehriä vastaan; sitä täytyy pitää itsensä löytämisenä ja lojaalisuuden osoituksena Viron tasavaltaa kohtaan.
Tässä oli syy Viron poikkeuksellisen vapaamieliselle vähemmistölainsäädännölle. Sen omaksuessaan Virosta tuli maailman ensimmäinen valtio, joka takasi muun muassa juutalaisille täydellisen kulttuuriautonomian. Viro otti vastaan pakolaisia kolmannesta valtakunnasta vielä silloinkin, kun Euroopan suurvallat ja muut valtiot eivät enää uskaltaneet.
Virolle koitui kohtalokkaaksi suuresta talouskriisistä syntynyt eurooppalainen Realpolitik. Kaksi suurta valtiomiestämme, Jaan Tõnisson ja Konstantin Päts, lähenivät näkökannoiltaan toisiaan, mutta liike ei pysähtynyt vaan jatkui, jolloin se muuttui etääntymiseksi. Päts liikkui vasemmalta oikealle ja Tõnisson oikealta vasemmalle.
Sen jälkeen kun Hitler pääsi valtaan ja Saksa erosi Kansainliitosta, Euroopan kohtalo oli määrätty. Kahden totalitaarisen suurvallan mahtava ja kaunopuheinen esiinnousu ei ravistanut Eurooppaa hereille, vaan uinutti yhteiset eurooppalaiset arvot kuolonuneen.
Totta, Virossa sai jalat alleen Vapsien ääriliike, ja sitä vastusti koko demokraattinen siipi. Tõnisson tuki ehdoitta Konstantin Pätsin vallankaappausta 12. maaliskuuta 1934 - tarvitsee vain selailla heidän yhteisiä valokuviaan Viron lipun 50-vuotisjuhlista Otepäällä.
Silloin tapahtui myös ainoa välienselvittely Suomen ja Viron ylioppilaskuntien välillä. Oikeistolaiset Vapsit saivat laajaa ymmärtämystä ja poliittisen turvapaikan Suomesta. Kun Vapseille myötämieliset Pohjois- ja Eteläpohjalainen osakunta vierailivat Eesti Üliõpilaste Seltsissä 1934, heidät heitettiin ulos ylioppilasjärjestön tiloista.
Ja älkäämme unohtako, että tuossa kaikessa oli mukana varovaista ja toisinaan myös varomatonta epäluuloa kolmatta valtakuntaa kohtaan, mikä edelleenkin vahvisti Viron siteitä Englantiin ja Ranskaan. Idealistinen ja toimelias Viro uskoi ehkä liiankin pitkälle Kansainliiton eurooppalaisiin turvallisuustakeisiin osallistuessaan voimiensa mukaan Italian-vastaisiin sanktioihin. . .
Viron tasavallan uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä ja astui voimaan 1. tammikuuta 1938.
Turtolan omalletunnolle kokonaisuudessaan jää väite, että Viron nuoriso olisi ollut hallituksenvastainen. Parlamenttivaalit olivat lainmukaiset, vaikka eivät ehkä ihanteelliset: poliittiset puolueet korvasi Isänmaanliitto. Valtion kokoon kutsumat ammattikamarit, jotka valitsivat edustajansa parlamentin ylähuoneeseen, yhdistivät yhteiskunnan jäseniä heidän toimialojensa mukaan. Niiden piti korvata ammattiyhdistykset ja edustaa työnantajia.
Siitä huolimatta parlamenttiin valittiin neljäsosa riippumattomia edustajia, heidän joukossaan myös neljä salakommunistia. Päts harjoitti asiallista yhteistyötä opposition kanssa, varsinkin sosiaalipoliittisissa kysymyksissä.
Ällikällä lyö Turtolan väite, että Päts perusti sensuurin, jonka seurauksena virolaiset eivät olleet riittävän tietoisia maailman asioista, eivät myöskään talvisodasta . . .
Pätsin aikana ei ollut suoranaista sensuuria. Painetusta julkaisusta voitiin kyllä rangaista tai sulkea jokin julkaisu, mitä ei kuitenkaan tehty, ja talvisotauutisia lehdet julkaisivat niin, että Tassin ja STT:n, Reutersin, Havasin ja DNB:n uutiset olivat rinnakkain ja suorastaan korostivat Venäjän tiedonantojen typeryyttä. Kauppoihin tulivat myyntiin neliömäiset antennit "Suomen kuuntelua varten", kuten mainos julisti, sillä Neuvostoliitto häiritsi suomalaisten lähetysten vastaanottoa.
Nuo ja kymmenet muut pikkuseikat ovat valitettavalla tavalla perustana Turtolan retoriselle kysymykselle (s. 202, 203): oliko Viron kansa "valmis vuodattamaan vertaan Konstantin Pätsin epädemokraattisen järjestelmän puolesta".
Tässä yhteydessä tarjotaan myös huonoa makua osoittavia neuvostoanekdootteja, joiden sisältöä Turtola ei ole ilmeisesti edes ymmärtänyt. Viron puolustusvoimien ylipäällikkö Johan Laidonerin piinallisella vastaanotolla Kremlissä Stalin nosti maljan "Suomen terveydeksi". Tuona päivänä Stalin tarkoitti Suomella tietenkin ns. Suomen demokraattista tasavaltaa ja sen johtajaa Otto Ville Kuusista.
Tai sisällyksetön kysymys (s. 206): "Tekikö Viron johto viime vaiheessa - - kaikkensa ulkomaisen avun saamiseksi?" Tanskan miehityksen jälkeen huhtikuussa 1940 Itämerestä oli tullut kahden totalitaarisen valtion sisämeri. Keneltä Turtolan mielestä olisi ollut mahdollista saada apua? Jopa vastenmielisestä kolmannesta valtakunnasta, johon otettiin yhteyttä, oli äkkiä tullut Venäjän liittolainen. . .
Viron ulkoministeriön ulkomaankauppaosaston johtaja Georg Meri, minun isäni, ja Suomen kauppapoliittisen osaston päällikkö Tauno Jalanti sopivat 14. huhtikuuta 1940 clearing-sopimuksen. Viro lupasi tavaraluottoa miljoonaan dollarin saakka. Se oli viimeinen Viron ja Suomen välinen sopimus. Enempään Viron tasavalta ei pystynyt.
Tähän haluaisinkin lopettaa. Hitlerin ja Stalinin sopimus merkitsi menetystä Euroopalle, ja samalla tietysti myös Virolle ja Konstantin Pätsille. Toisella aikayksiköllä mitattuna se oli myös menetys Venäjälle: se antoi väärän kuvan sen aseistuksesta ja sotilasjohdosta ja nopeutti siten fataalisesti Barbarossa-suunnitelman käynnistämistä Hitlerin esikunnassa.
En jaa Martti Turtolan käsitystä siitä, että Viro menetti suuren osan kansalaisistaan, taloudellisista voimavaroistaan, sivistystasostaan, moraalistaan ja ennen kaikkea itsenäisyydestään vain siksi, että me olemme toisenlaisia kuin suomalaiset emmekä ole osanneet valita oikeita valtiomiehiä.
Minä uskon, että me emme pysty koskaan säilyttämään yhteisiä eurooppalaisia arvoja, jos annamme kahden totalitaarisen suurvallan syntyä Eurooppaan. Valitettavasti pystymme tekemään sellaisia johtopäätöksiä vasta sitten, kun ne eivät enää kiinnosta juuri ketään.
Meren tekstin suomennos: Jouko Vanhanen.
Martti Turtola: Presidentti Konstantin Päts. Otava. 286 s. 27 e.
